Kylmän sodan tiedustelua

Itsenäisyytemme aikaan liittyy hyvin voimakkaasti ns. kylmä sota. Suomella oli kylmän sodan aikana strateginen asema kahden ison, toisilleen vihamielisen blokin välissä. Suomi oli suurvaltojen mielenkiinnon kohteena sekä puskurivyöhykkeenä että mahdollisena sotilaallisena läpikulkureittinä. Molemmat osapuolet viljelivät mahdollisuuksia käyttää taktisia ydinaseita Suomen alueella tavoitteidensa saavuttamiseksi. Sekä länsi että itä harjoittivat intensiivistä tiedustelutoimintaa Suomessa ja raja-alueilla. Läntiset sotilasattaseat tekivät aktiivista tiedustelutoimintaa ja yksi niiden päätehtävistä oli tutkia maatamme tulevana torjumisalueena, jos se tulisi Neuvostoliiton miehittämäksi. Suomen vastavakoilu oli tästä hyvin tietoinen.

Itäänpäin lentävät Yhdysvaltojen pommikonemuodostelmat olisivat ylittäneet Suomen ilmatilan mahdollisen sodan ensimmäisinä tunteina. Niiden paluureitit Moskovan alueelta länteen oli suunniteltu siten, että koneilla olisi ollut tarvittaessa mahdollisuus tehdä pakkolasku Suomeen, esimerkiksi polttoaineen loppumisen tai koneen vaurioitumisen takia.

Läntisistä tukikohdista lähtevien pommikoneiden lentoreitit oli suunniteltu kulkemaan Skandinavian maiden ylitse ja näiden maiden lentokenttiä saatettaisiin käyttää tukeutumiseen. Sen myös Skandinavian maat tiedostivat.

Neuvostoliitto halusi havaita ja torjua vastustajan ydinasepommarit jo paljon ennen Suomen ja Neuvostoliiton rajaa, koska sillä oli rajan lähellä tärkeitä kaupunkeja ja sotilastukikohtia.

Neuvostoliiton suunnitelmat vaativat ilma-alusten hajaannuttamista sen liittolaisten ja naapureiden, mukaan lukien Suomen, lentokentille. Meidän lentokentät olisivat luultavasti kuuluneet Yhdysvaltain suorittamien pommitusten kohteisiin. Jo 1950-luvun lopulla ilmavoimien uhkaskenaariot heijastivat Naton mahdollisuutta tuhota suomalaiset lentokentät ydinaseilla estääkseen vihollista niitä käyttämästä.

1940-luvun loppupuolelta alkaen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu keräsi aktiivisesti tietoa Suomen lentokentistä ja niiden käyttömahdollisuuksista. Eräänä tiedusteluun ja yhteistoimintaan liittyvänä yksityiskohtana voidaan mainita, että v. 1950 CIA totesi katsauksessaan suomalaisten asiantuntijoiden vahvistaneen, että Lappiin voidaan rakentaa talvikäyttöön aika iso lentotukikohta yhdessä kuukaudessa. Tarvittaessa se olisi voitu rakentaa lumelle ja jäälle.

Lännellä oli suuri tarve saada ajantasaista tiedustelutietoa Neuvostoliiton sotilaallisesta varustautumisesta. 1950-luvun alussa Norjan tiedustelupalvelu värväsi ja palkkasi entisiä suomalaisia jatkosodan kaukopartiomiehiä tiedustelutehtäviin. Heillä kun oli paljon kokemusta itänaapuriin tehtävistä tiedustelureissuista. Yksi heistä oli kova tiedustelumies Paavo Suoranta. Niinpä nämä kaukopartiomiehet jatkoivat samoja tehtäviään vielä näin jo rauhan aikana, kun heitä lähetettiin kameroineen itärajan yli Neuvostoliittoon tekemään havaintoja sotilastukikohdista Karjalassa, Kuolan niemimaalla ja Leningradin alueella. Kaksi suomalaista tiedustelijaa lähetettiin jopa lentämällä kuumailmapallolla rajan yli. CIA ja brittien tiedustelupalvelu MI6 rahoittivat toiminnan.

Jo vuonna 1949 CIA:lla oli tarkat tiedot Suomen puolustusvoimien puhelin- ja kaukokirjoitin- verkosta. Kuka lienee välittänyt noita tietoja Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle?

Jotkut suomalaiset upseerit olivat noina aikoina antaneet amerikkalaisille salaisia sotilaallisia ja poliittisia tietoja koskien Suomea ja Neuvostoliittoa. Tietoja annettiin myös Ruotsiin, josta ne välittyivät Yhdysvaltoihin. Sodan jälkeen moni suomalainen korkea-arvoinen upseeri muutti Yhdysvaltoihin ja palveli siellä armeijan palveluksessa tiedustelun sekä sissi- ja talvisodankäynnin asiantuntijoina. Mm. Suomen tiedustelun päällikkö sodan aikana, eversti Aladar Paasonen, työskenteli Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle.

Yhdysvaltain tiedustelupalvelulla ja ilmavoimilla oli jo vuoteen 1952 mennessä vanhojen ilmavalokuvien kokoelma, joka kattoi melkein kokonaisuudessaan itä- ja pohjoisosat Suomesta. Vuonna 1952 Yhdysvaltain sotilastiedustelu halusi saada tarkempia karttoja ja ilmakuvia Suomesta ja käski Helsingissä olevaa sotilasasiamiestä kiirehtimään niiden saamista.

Materiaalia tarvittiin mm. ohjusten maalitietoja varten. Neuvottelut Suomen kartoitusviranomaisten kanssa tuottivat tulosta. Suomalaiset antoivat Yhdysvalloille runsaasti ilmakuvia alueista, joista ei ollut vielä tehty karttoja edes omaan käyttöön. Vastapalvelukseksi Suomi sai tarkkoja tiedustelukuvia idän valtioista. Kaikki tämä tietojen vaihto oli erittäin salaista ja sen paljastuminen olisi tiennyt vaikeuksia molemmille osapuolille.

Vuonna 1951 Yhdysvallat suunnitteli, voisiko Suomeen lähettää tiedustelupalvelun kouluttaman ryhmän hankkimaan tietoa sotilaskohteiden kartoituksista, maantieteellisistä ominaisuuksista, kuljetuksista ja viestinnästä. Lopulta päädyttiin siihen, että sotilasasiamiehen toimiston täytyy omilla resursseillaan hankkia valokuvia ja myös itse kuvata eri kohteita Suomessa. Tiedustelu tarvitsi sekä viisto- että pystykuvia. Tietoa hankittiin Pohjanmaan tiestöstä, pelloista ja soista ja tehtiin arvioita, miten moottoroidut osastot siellä pystyisivät etenemään. Talviolosuhteet olisivat kova haaste amerikkalaisille joukoille.

Noihin aikoihin kuvattiin koko Suomen rannikkoalueet. Kaikki satamat ja niistä poispäin johtavat tiet kartoitettiin. Erityisen kiinnostuksen kohteena olivat isot hiekkarannat ja Pohjanlahden rannikkoalueiden alava maasto. Näin Yhdysvallat kartoitti mahdolliset maihinnousupaikat rannikkoalueillamme. Sodan jälkeen Suomi varautui NATO:n mereltä tekemään invaasioon maan lounais- ja länsirannikolla ja piti siellä sotaharjoituksia. Tuntuu hieman kummalliselta, kun samaan aikaan kuitenkin annettiin amerikkalaisille tiedustelutietoa ja siten autettiin heitä tämän maihinnousuoperaation suunnittelussa. Myöhemmin kylmän sodan aikana Suomen ainoa huoli rannikkoalueilla oli Neuvostoliiton tekemä hyökkäys Suomenlahdelta.

Ilmakuvien vaihto jatkui aina 1970-luvun lopulle saakka. Loppuaikoina Suomi sai vastikkeeksi tarkkoja satelliittikuvia. Suomen vastavakoilu havaitsi, että amerikkalaisilla upseereilla oli hyvät ja suorat yhteydet Suomen kartoitusviranomaisiin. Siviilipukuisten suomalaisten kartoitusupseerien havaittiin vierailevan Yhdysvaltain lähetystössä, ehkä siis vaihtamassa kuvatietoja.

Tiedonhankinta oli joskus aika aggressiivista. Yhdysvaltain sotilasattasea, eversti Jesse Drain avustajineen kuvasi ja mittasi siltoja, teitä ja raja-asemia Lapissa vuonna 1962 sen verran röyhkeästi, että joutui lähtemään maasta. Norjan tiedustelupäällikkö Vilhelm Evang selitti suomalaisille kollegoilleen, miksi Drain oli ollut niin aktiivinen: Neuvostoliitto oli ampunut ohjuksia Jäämerellä olevista ydinsukellusveneistään ja myös mantereelta. Yhdysvaltain tiedustelu oli hälytystilassa ja asiamiehiä oli käsketty hankkimaan kaikkea mahdollista tietoa pohjoisilta alueilta. Drain ei ollut kertonut pohjoisen retkestään mitään Suomen viranomaisille. Toisin teki laivastoattasea Edward Brookes vuonna 1978, joka informoi Suomen pääesikuntaa etukäteen Suomen satamiin kohdistuvasta tiedusteluretkestään. Suojelupoliisi seurasi häntä Oulun, Raahen, Kokkolan ja Vaasan satamiin, joita Brookes kuvasi tuntikausia veneestään.

Amerikkalaisia kiinnosti myös Suomen ”vyötärö”, kapein kohta Oulun korkeudella. Se oli srategisesti tärkeä kohta, jossa etäisyys lännen ja Neuvostoliiton välillä oli pieni.

Tiedustelutietoa vaihdettiin aktiivisesti Suomen ja Yhdysvaltain välillä. Yhdysvallat pyysi suomalaisilta tietoa Neuvostoliiton sotatekniikasta ja -taktiikasta, Kuolan niemimaan satamista, rajavartiotoiminnasta jne. Amerikkalaiset antoivat suomalaisille tietoja Neuvostoliiton ja Varsovan Liiton asevoimista ja sotilastukikohdista. Suomi kertoi Yhdysvalloille, kuinka paljon ja millaisia aseita oltiin hankittu Neuvostoliitosta ja mihin ne sijoitettaisiin kriisitilanteessa. Suomalaiset saivat Yhdysvalloista signaalitiedustelulaitteita käytettäväksi ilma-aluksessa ja maa-asemilla.

1950-luvulla amerikkalaiset ja englantilaiset tiedustelukoneet lensivät pitkin Neuvostoliiton rajoja suorittaen kuvaus- ja elektronista tiedustelua. Joskus ne tunkeutuivat myös syvälle Neuvostoliiton ilmatilaan. Ne lensivät myös Suomen ilmatilassa ilman lupaa testatakseen miten Neuvostoliitto niihin reagoi. Toukokuussa 1954 kaksi Yhdysvaltain Boeing RB-47E Stratojet-konetta (kuusimoottorisen strategisen pommikoneen tiedusteluversio, jota käytettiin tiedusteluun ennen U-2 ja SR-71-koneita) lensi Suomen ilmatilaan idän suunnasta. Ne olivat olleet kuvaustiedustelulennolla Neuvostoliiton luoteisosissa. Tämä oli yksi vaarallisimmista tiedusteluoperaatioista kylmän sodan aikana. Neuvostoliiton Mig-hävittäjät seurasivat tiedustelijoita Suomen ilmatilaan Lapissa, jossa ne kävivät lyhyen tulitaistelun, mutta yhtään konetta ei pudonnut. Monet Sallan seudun asukkaat höristivät korviaan tehdessään kuulohavaintoja tapahtuneesta.

50-luvun loppupuolella Yhdysvallat alkoi käyttää U-2 -konetta Neuvostoliiton tiedusteluun. Sillä tehtiin sekä kuvaus- että elektronista tiedustelua. Nämä lennot kulkivat usein myös Suomen ilmatilassa korkealla, eikä niitä aina havaittu sen aikaisilla tutkilla eikä pystytty tunnistamaan ja torjumaan. Vapunpäivänä 1960 Neuvostoliitto ampui ohjuksella alas Gary Powersin ohjaaman U-2:n lähellä Sverdlovskia, kun se oli reitillä Pakistanista Norjaan. Powers pelastautui hyppäämällä ja joutui kiinniotetuksi. Tämän alasampumisen jälkeen Neuvostoliitto alkoi rakentaa massiivista ilmapuolustusverkkoa länsirajalleen ulottuen Kuolan niemimaalta Baltiaan. Länsimaissa tätä järjestelmää kutsuttiin koodinimellä ”Tallinn”, jonka tutkat ja ohjusjärjestelmät olivat lännen tiedustelun suurena mielenkiinnon kohteena. 1967 CIA teki suunnitelman, jossa se lähettää tiedustelukoneen lentämään Suomen yli läntisestä Lapista Kaakkois-Suomeen ja pakottaa näin Tallinn-järjestelmän hälytystilaan, jotta siitä saataisiin lisää tietoa. Suunnitelmassa tiedustelukone A-12 Oxcart (josta myöhemmin kehitettiin SR-71 Blackbird) tankattaisiin Norjan merellä, josta se lentäisi 3 Machin nopeudella Suomen ilmatilaan 24 km:n korkeudessa. Reitti kulkisi Rovaniemeltä kohti Leningradia ja ennen rajaa kaartaisi Suomenlahdelle ja kohti länttä. Lento tiedettiin vaaralliseksi, koska Neuvostoliitolla oli tuolloin Eestissä moderni S-200 ilmatorjuntaohjus- järjestelmä, jolla A-12 ehkä voitaisiin ampua alas.

Sitä ei tiedetä, tehtiinkö tällainen lento....mutta ilmatilaamme tuli huhtikuussa 1968 luvaton lento, puhutaan kahdesta koneesta, joista toinen lensi yli 500 km Suomen ilmatilassa. Tuona samana päivänä suomalaiset kenraalit olivat kokoontumassa Lapissa, Rovaniemen suurkantamatutka oli pois päältä ”lumitöiden takia” ja amerikkalainen lentokone lenteli Pohjois-Suomessa...sattumaa, vai?

Boeing RB-47E Stratojet

U-2 Dragon Lady

Lockheed SR-71 Blackbird 

Kylmän sodan viimeisimpinä vuosikymmeninä Yhdysvaltain tiedustelukoneet eivät enää tulleet Suomen ilmatilaan. Sen sijaan Itämerellä, kansainvälisten vesialueiden yläpuolella, nämä läntiset tiedustelijat eli ns. ”sahurit” jatkoivat aktiivista lentotoimintaa, mutta eivät enää loukanneet Suomen ilmatilaa. Missä määrin tiedustelutietoja vaihdettiin noina aikoina Yhdysvaltain kanssa? Välittikö Suomen tiedustelun keskus, Viestikoelaitos, salaisia elektronisen tiedustelun tietoja Yhdysvaltojen NSA:lle (National Security Agency), jonka toimialaan kuului mm signaalitiedustelu. Saiko USA Viestikoelaitokselta tarvitsemansa tiedot Neuvostoliiton länsirajan asejärjestelmistä? Nuo ovat kysymyksiä, joiden vastaukset ovat suljettujen huulien takana ja salaisten arkistojen kätköissä. 

Suomessa Viestikoelaitoksen signaalitiedustelulentoja lennettiin aluksi Ilmavoimien C-47 Dakotalla. Käytössä oli kaksi tiedustelulaitteistoa, jotka saivat lempinimikseen 'Leena' ja 'Ursula'. Mainittakoon, että kesäkuussa 1952 Neuvostoliitto ampui alas Ruotsin signaali-tiedustelukoneen (joka myös oli C-47 Dakota) Gotlannin lähistöllä kansainvälisillä vesillä. Muutamaa päivää myöhemmin ruotsalainen Convair Catalina lähti etsintälennolle tätä Dakotaa etsimään, ja senkin neuvostoliittolaiset MiG-15-koneet ampuivat alas. Nämä tapahtumat osoittavat, että kylmän sodan aikaan länsimaiset tiedustelu- ja valvontakoneet joutuivat Itämerellä alasammutuksi tulemisen uhkaan, vaikka lensivät kansainvälisillä vesialueilla eivätkä loukanneet Neuvostoliiton ilmatilaa ja rajaa.

C-47 Dakota

Signaalitiedusteluoperaattorit työssään Leenalla tai Ursulalla
 

Sittemmin, Kylmän sodan ja Neuvostoliiton jo lakattua olemasta, Suomen Ilmavoimat sai yksinomaan signaalitiedusteluun varustellun ilma-aluksen, kun kuljetuskone Fokker F27 Friendship varusteltiin siihen tarkoitukseen. Tänä päivänä tehtävää hoitaa kuljetuskone Casa, joka käyttää yhdysvaltalaista Lockheed Martinin valmistamaa Dragon Shield-signaalitiedustelujärjestelmää, johon kuuluu ilma-aluksen lisäksi maa-asemien verkosto

 Fokker F-27 Friendship

 Casa C-295M

SA-kuva

  


Paavo Suoranta oli jatkosodassa kaukopartiomies osasto Vehniäisessä. Sodan jälkeen hän osallistui mm. Stella Polaris-operaation valmisteluun Tornionjokilaaksossa sekä työskenteli läntisten tiedustelupalvelujen lukuun. Stella Polaris oli operaatio, jossa pyrittiin turvaamaan Suomen puolustusvoimien tiedustelutoiminnan edellytyksiä, jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Tiedustelumateriaalia sekä henkilöstöä siirrettiin Ruotsiin.